Uskoni taiteilijamyyttiin kuoli viimeistään, kun muutama vuosi sitten kirjoitin juttua menestyneestä nuoresta taiteilijasta. Teoksissaan hän representoi mediayhteiskuntaa niin provosoivasti, että ne saivat jopa Suomen suurimmat mediat ottamaan kärkkäästi kantaa siihen, missä taiteen rajat kulkevat. Ennen haastattelua maalailin mielessäni kuvaa yhteiskunnan laidalla elävästä hahmosta, joka saa inspiraationsa sfääreistä, joihin meillä tavallisilla kuolevaisilla ei ole pääsyä.

Totuus oli toinen. Taiteilija keitti aamukahvit joka aamu samaan aikaan. Hän työskenteli arkisin kahdeksasta neljään, merkitsi työtuntinsa excel-tiedostoon ja käytti enemmän aikaa systemaattiseen tiedonhakuun ja ideoiden arkistointiin kuin varsinaiseen taiteen tekemiseen.

Työskentelen itsekin luovalla alalla ja väitän, että jokainen luovalla alalla toimiva on omalla tavallaan rutiinien ystävä. Useimpia väite hämmästyttää. Se johtuu siitä, että yleisesti ottaen luovuus ymmärretään täysin väärin.

Väärinkäsitys 1: “Luovuuden pahin vihollinen on rutiini/kiire/aikataulut/younameit!”

Väärin. Rutiininomainen ajattelu on kylläkin luovan ajattelun vastakohta, mutta paradoksaalisesti myös luova ajattelu vaatii toimiakseen rutiineja. Niiden syntyminen taas vaatii tuhansia toistoja, systemaattista työskentelyä ja tarvittavien ajattelun mallien hallintaa.

Rutiininomaisesta ajattelusta eroon pääseminen voi olla alkuun hankalaa, ja tähän voi kokeilla yksinkertaista kikkaa nimeltä muistin tyhjennys. Listaa ennen varsinaista ideointivaihetta kaikki helpot ja itsestäänselvät ideat paperille. Nämä ovat yleensä niitä ihan samoja ajatuksia, joita kuka tahansa muukin ehdottaisi – mutta tästä hetkestä eteepäin ne ovat kiellettyjä. Kun muisti on vapaa vanhojen ajatusten taakasta, on helpompi keksiä uusia ja luovempia.

Väärinkäsitys 2: “Luovuus on synnynnäistä eikä sitä voi oppia!”

Väärin. Luovuus ei ole synnynnäinen ominaisuus vaan taito, jonka kuka tahansa voi opetella. Se on pohjimmiltaan systemaatista ajattelun metodien ja työkalujen hallitsemista ja hyödyntämistä – eli siis sarja mekaanisia suorituksia. Huono uutinen on se, että suuri osa hyvistä ideoista jää yleensä syntymättä, sillä aikuisilla on tapana kritisoida ideoita (omia ja toisten) heti ajatteluprosessin alkuvaihessa. Siksi luovan ongelmanratkaisun prosessissa ideointi- ja karsimisvaiheet pitäisi aina osata erottaa toisistaan. 

Alkuvaiheessa ideoita pitää heitellä täysin estottomasti. Suosikkini sen harjoitteluun on kuinka saisin rikki kookospähkinän -harjoitus. Harjoituksen tavoitteena on listata kahdessa minuutissa mahdollisimman monta erilaista tapaa rikkoa kookospähkinä. Kun kirves, moukari ja seinään heittäminen on käytetty, ratkaisuja on pakko alkaa etsiä tavanomaisen ulkopuolelta. Miten olisi säteilyttäminen tai hydraulinen prässi? Aikapaine ja kilpailutilanne saavat aikaan sen, että omia typeriä ideoita ei edes ehdi kritisoida. Kun kuvitteellisia tilanteita harjoittelee tarpeeksi, pikkuhiljaa samoja ajatusmalleja oppii hyödyntämään myös oikeiden ongelmien ratkomisessa.

Väärinkäsitys 3: “Luovuus on kyky tuottaa jotain uutta ja ennennäkemätöntä!”

Ei pidä paikkaansa. Luovuus eli lateraalinen ajattelu tarkoittaa ajattelun prosessia, jossa tarkastellaan jotakin vanhaa ja tuttua epätavallisesta vinkkelistä. Prosessin lopputulos voi olla uudenlainen, mutta siihen johtaneet havainnot ja syötteet eivät koskaan ole uusia. Kyse on siis siitä, että vanhoja asioita katsotaan uudesta perspektiivistä ja yhdistellään keskenään epäsovinnaisella tavalla. 

Omaa ajatteluaan voi pyrkiä lateralisoimaan eri tavoin. Tyypillisiä lateraalisen ajattelun tekniikoita ovat sattumanvaraisuuden hyödyntäminen, provokaatio ja haastaminen. Tarinan mukaan Formula 1 -autojen tehokas jousitus on nimenomaan lateraalisen provokaation ansiota. Kun tavanomaiset keinot eivät tuottaneet haluttua lopputulosta, suunnitteluryhmä haastoi itsensä pohtimaan, mitä tapahtuisi, jos autoon laittaisikin pyöreiden sijaan neliskulmaiset renkaat. Siitä seuraisi tietysti töyssyinen kyyti. Töyssyongelman voisi ratkaista tietokoneohjelmalla, joka ennustaa ja pehmentää töyssyjä, mutta normaalien renkaiden kanssa ohjelmalla ei tekisi mitään – paitsi jos autoon kiinnitettävällä sensorilla tunnistetaan renkaiden sijaan tien epätasaisuudet. Keksintöä kutsutaan nykyään aktiivijousitukseksi.

Lähteitä ja kirjallisuutta: 

Lauri Järvilehto – Tee itsestäsi mestariajattelija
Michael Michalko – Thinkertoys
Edward de Bono – Lateral thinking
Piritta Kantojärvi ­– Luova ongelmanratkaisu

Kommentit 0

Subscribe to Email Updates

Subscribe to Email Updates