Tulevaisuus taitaa olla aika kiireistä. Emme ehdi edes lausua ääneen elämäämme muuttavien ilmiöiden nimiä, vaan typistämme turhat kirjaimet pois. Jäljelle jäävät AI, VR ja AR. Todellisuutemme siis muuttuu, kirjainpari kerrallaan. Tämä oli selvää myös vuoden 2016 Slushissa, jossa terveystekniikka, virtuaaliset ja laajennetut todellisuudet sekä tekoäly jylläsivät. Mutta mihin näitä elämää suurempia tekniikoita sitten voidaan käyttää?

Tekniikka sinällään ei tee elämästä parempaa, vaan se miten ja mihin tekniikkaa käytetään. Juttelin tovin VirtualTraveller-sovelluksen luojien kanssa, joilla oli muutama ajatus aiheesta. Kyseessä on siis VR-sovellus, joka vyöryttää silmille 360 asteen videota kaukokohteista. Jutun jujuna ei kuitenkaan ole tekniikka vaan palvelu. VirtualTravellerissa ei asetuta pelkän kokijan näkövinkkeliin, vaan pikareissuun pääsee oppaana toimivan kokeneen matkaajan kanssa. Ei välttämättä vallankumouksellista monelle meistä, mutta esimerkiksi liikuntarajoitteisille tai iäkkäille tarjoutuu VR:n kautta mahdollisuus kokea auringonlasku Machu Picchulla suosikkireissaajan seurassa.

Sen lisäksi että tekniikka tulee muuttamaan elämän eri vaiheet, se vaikuttaa koko ajan enemmän myös kuolemaan. Ideon Editorial Director Shoshana Berger totesi puheessaan, että vaikka kuolema on meille tuntematon, se on silti yksi niistä harvoista kokemuksista, jotka todella yhdistävät meitä kaikkia. Kuoleman pelko estää meitä kuitenkin suunnittelemasta kuolemaa, tai oikeammin kuoleman kokemusta. Kun 150 000 ihmisen elämä päättyy päivittäin, tässä jos missä on tarvetta palvelumuotoilulle. Berger syvensi teemaa kuvailemalla mm. sitä, kuinka esimerkiksi sairaaloiden äänimaailmalla saattaa olla ratkaiseva vaikutus siihen, kuinka koemme viimeiset hetkemme. Tekniikka ei välttämättä koskaan voita kuolemaa, mutta ehkä kuoleman pelon?

Osa kohtaamistamme ongelmista ylittää meidät itsemme: kasvaen yksilön elämää tai kuolemaa suuremmiksi. Esimerkiksi iso ja lihava ilmastonmuutospeikko kasvihuonekaasuttaa meitä kaikkia hetki hetkeltä enemmän. Yhtä oikeaa peikonpeittoamiskeinoa tuskin löytyy, mutta esimerkiksi Memphis Meats –niminen yritys tarjoaa osaratkaisua. Toimitusjohtaja Uma Valeti maalaili Slush-puheessaan maailmaa, jossa lihannälkää taltutetaan laboratoriossa kasvatetulla lihalla. Pipettipihvi ratkaisisi kerralla monia ongelmia laidunmaan ja veden käytön sekä kasvihuonekaasujen pienentyessä dramaattisesti. Ihan huomista tämä ei vielä ole, mutta näitä ratkaisuja tarvitaan, jos haluamme edelleen jatkaa elämää tällä pallolla.

Jos irrottaudutaan vielä kauemmas nykyisestä elämästämme, voidaan pohtia elämää ilman kehon kahleita. Entäpä jos jaamme maailman pian toisen älyn kanssa, älyn, joka on oma luomuksemme? Ihan vielä meidän ei tarvitse pelätä koneiden kapinaa, mutta IBM:n Watson –tekoäly tekee jo asioita, jotka pakottavat miettimään tulevaisuutta. Jo nyt tekoäly osaa käsitellä dataa ja tehdä tulkintoja siitä. Se oppii ja on uskottavassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Vielä toistaiseksi meillä on yliote abstraktioissa, yleistyksissä ja puhtaassa mielikuvituksessa, mutta kuinka kauan. Joko joudumme kohta pohtimaan sitä, luonnehdimmeko tekoälyn luomaa kuvaa tuotteeksi vai taiteeksi? 

Omalla kohdallani Slush herätti ehkä enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Se kuitenkin vahvisti ajatuksiani siitä, että tekniikka tekniikan vuoksi ei ole kovin arvokasta. Aina tarvitaan selkeitä käyttötarkoituksia, jotka jollain tavalla tekevät elämästämme parempaa tai rikkaampaa.

Kommentit 0

Subscribe to Email Updates